some live videoclips (Vastavirta, 30.05.2009)

with Dr. Lisa

Beneath the Darkest Mountain

Say You Love Me

and

Train Train Train

17 And in Misery

On ne le savait pas: le Mississippi prend sa source en Finlande.

Il y a, dans le livret de cet album, une photo qui fait rever: une paire de macassins à boucles vintage, dont les talons sont équipés de prises jack et branchés sur un ampli. Judge Bone vient de Finlande, mais ses chaussures sont faites pour faire valser la poussièr sur le plancher d'un juke-joint du Mississippi. Parrainé par les vétérans 22-Pistepirkko, Judge Bone partage avec eux le gout du blues-garage.
Sur une guitare de sa fabrication, accompagné d'un batterur tribal surnommé Doc Hill (vraiment docteur dans le civil), Judge Bone joue le blues graillonneux et bancal, facon Hound Dog Taylor ou Captain Beefheart. Il n'est pas le champion de cette longue lignée de duos déglingués, mais sa musique sale et joyeuse est de celles qui peuvent permettre de sauver une soirée, de racheter le blues des tous ceux qui l'ont transformé en musique de salon de thé. Un juge et un docteur, mais pas vraiment des notables.

(Stéphane Deschamps/Les Inrock)

Ce qu'il y a de bien dans les disques de rock'n roll à tendance bluesy, ce sont les atmosphères qui s'en dégagent et offrent au disque toute sa moiteur, ce côté charnel que l'on retrouve uniquement sur ce genre de production. Je ne savais pas non plus que la partie blues viendrait me toucher au plus profond de mon âme et pourtant toute la symbolique de cette musique, de ces mélodies âpres et douces, viennent directement de cette racine. On se laisse facilement transporter par ce finlandais qui entre rock'n roll, fol arrive à créer des structures variées, comme sur mes deux titres préférés "Bonnie george Campbelle" et "Ramona" une pépite de pop rock ou bien ce titre folk et très humain "I let The Angels Do The Dreaming" qui se détache nettement de l'ensemble. Au final, si "Big Bear's gate" pourra en dérouter plus d'un par sa vivacité, ce nouvel opus sera ouvrir de nouvelles portes à ceux qui veulent bien explorer des univers musicaux complexes et riches musicalement. A possèder de toute urgence.

Philippe Duarte / Undersociety.fr

JUDGE BONE & DOC HILL
Big Bears Gate

Tuomari Nurmio on toteuttanut itseään tällä kertaa englanniksi. Kerta ei ole kuitenkaan ensimmäinen. Tuomari on aiemmin julkaissut levyn englanniksi vuonna 1994 nimellä The Barnhill Boys. Levy oli nimeltään Hillbilly Spacecraft. Judge Bone & Doc Hill -kokoonpano pitää sisällään kaksikon Tuomari Nurmio ja rumpali Markku Hillilä. Jälkimmäinen on tuttu Nurmion aiemmista yhtyeistä. Vuosi sitten Suomen euroviisujen alla kokoonpano nimeltä Judge Bone's Original Monstervision Freakshow julkaisi singlen Welcome to Hellsinki.

Uusi albumi on toisaalta pehmeän kantaaottava, mutta liukuu koko ihmiselon skaalalla rakkaudesta, jos ei nyt aivan vihaan, niin ainakin tyytymättömyyteen. Kritiikkinsä saa niin alkuperäisväestöjen tila, joukkohysteria kuin länsimainen kertakäyttökulttuurikin. Raidoista parhaimpiin nousee uudelleen äänitetty Nurmion legendaarinen Ramona. Sekin rämisee autotallin kätköistä, kuten muutkin levyn kappaleet. Mukana on myös muita vanhoja suosikkeja, jotka ovat nyt kääntyneet englanniksi, kuten Fare Thee Well! on uusi versio kappaleesta Hyvästi kotimaa.

Nurmio ja Hillilä ovat bluesia henkeen ja vereen laatikkokitaroineen. Eniten päähän jää soimaan kappale Do the Hoodang, sekin uusintaversio, jonka kertosäe jää hakkaamaan takaraivoon kuin uskonnollisten tai muuten joukkohurmoksen saavuttaneiden jankkaavat, yksinkertaiset hokemat. Say That You Love Me tuo mukanaan keveämpiä, mutta yhtä melankolisia rakkauden kaipuun tuulia loppupuolella.

Levy vaatii vähintään muutaman kuuntelukerran päästääkseen kuuntelijan samoihin tunnelmiin missä huopahattuinen Nurmio ja komppaileva Hillilä ovat matkustaneet. Heidän yhteistyönsä lopputuotteena on syntynyt paketillinen melodioita, jotka ratsastavat preerian halki auringon laskevassa kajossa tummaan ja kylmään yöhön.

-Tiia Suorsa

JUDGE BONE & DOC HILL
Big Bear's Gate
Bone Voyage


Tuomari Nurmion soolokeikoilla viime vuosina viihtyneet ovat odotelleet tätä levyä. Vaikka tangomanifestoinnissa tai alamaailman vasaroinneissa ei vikaa ole ollutkaan, on Nurmion poikkeuksellista kitarointia jäänyt levytteiltä kaipaamaan. Judge Bonen amerikaksi lauletuissa kappaleissa romuluisesti rähjäävä, muttei koskaan yksitoikkoinen kitarismi on suorastaan pääosassa. Doc Hillin spastisesti svengaava rumpukolistelu varastaa show'n hetkittäin, mutta levyn tähti on silti Judge Bonen jatkuvasti sekä kitaran että basson tonttia hoitava baritonikitaravyörytys.

Väkivaltainen soitanto on tallennettu hienostelematta. Primitiivinen lähestymistapa palvelee materiaalia täydellisesti. Levyltä löytyy upouusien kappaleiden lisäksi versiointeja Nurmion jo muutamaan kertaan uudelleenversioimista hiteistä. Nekin tuntuvat Judge Bonen lihamyllyn läpi jauhettuina uusilta teoksilta. Blues, folk tai rockabilly tuntuvat nekin suorastaan tuoreilta musiikkityyleiltä näin käsiteltyinä.

Toivottavasti Bone Voyage saa tuupattua levyn ulkomailla oikeisiin käsiin, ja Judge Bone nousee ansaitsemalleen paikalle kansainvälisen kaapin päälle. Siis johonkin Marc Ribotin, R.L. Burnsiden tai Jack Whiten kaltaisten arvostettujen perinteiden muokkaajien rinnalle.

(Soundi 04/2008)
VILLE PIRINEN

JUDGE BONE & DOC HILL
Big Bears Gate

Uutta ja vanhaa Nurmiota englannin kielelle juurevoitettuna.

Ihastuttavaa. Tuomarin ja Markku Hillilän duo tuo mieleen jotain roisimman vaiheen Tom Waitsin ja Robert Johnsonin legendaarisen 30-lukubluesin välimaastoon sijoittuvaa. Raakaa, alkukantaisen roisia ja ennen kaikkea aitoa ilmaisua niin syvältä maan povesta, että sinne eivät perinteiset rootsitkaan ulotu.

Äänityksiä on tehty molempien herrojen autotalleissa, ilmeisestikin öljylampun valossa. Tuotteen riittävän sähköisyyden on taannut kolmantena tallennusympäristönä käytetty 22-Pistepirkon studio.

Olisi vähättelyä sanoa, että asennenupit ovat kaakossa. Väli-ilmansuuntia enemmän tulee mieleen etelänapamanner. Kaikki turha on riisuttu ja kaikki olennainen solmittu nippusiteillä äärimmäisen tiukkaan pakettiin. Soolokeikoilta tuttu, omin käsin kasattu laatikkokitara rämisee juuri niin luolakotoisalla soundilla, että nerokkaimmatkin studiokikkailijat kalpenevat haamuiksi.

Näin rujon materiaalin kaupallinen potentiaali löytynee suuren maailman marginaaleista, ei modernin city-Suomen sisältä.

Markku Halme
Rumba 8/2008