Hyvät naiset ja herran perkeleet!
Tytär julkaisee kauan kadoksissa olleen
KÄÄNTÖPUOLI-EP:n 14.1.2009.
Levystä otetaan vain yksi 500 kappaleen rajattu painos,
jonka bändi on omakätisesti numeroinut.
Tästä seuraa muutama keikka, jonne teistä
jokainen on velvoitettu tulemaan.
Ja ennen kaikkea ostamaan se vitun levy sieltä
kaupasta tai tilaamalla suoraan Levykauppa Äxästä!
Ennakkotilaus täältä.

PAIKKA: Pakkomobiili, Suomen valtion maantie E18
SUUNTA: Turku, Varsinais-Suomi
AIKA: 27. joulukuuta 2007, kello 15:30


Halleluja! Aika Jouluräyhän 2007. Kyseessähän on ikuisen mierontie-tutkimusprojektimme pitkäaikaisin yhtäläinen aika tien päällä:

Kolme vuorokautta. Numerona "3".

Ja se -jos mikä- tekee tästä koko paketista jotain hyvinkin mielenkiintoista;

treenaaminen keikkoja varten on ollut nimittäin jotain mitä voisi verrata valmistautumiseen
seuraavaan wc-reissuun, hampaidenpesuun, paskalla käymiseen ... mitäpä sitä harjoittelemaan kun keikalla ei sitten ole kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin soittaa täydellisen sopivasti.
tosin, kaluston päivittämiseen itse kultakin meni taas henki ja terveys mutta hyvässä mielessä;
ei tarvitse seuraavaan vuoteen taas kitistä kaikista vitun epätoimivista maailmanlopun kamoista.

Mutta AINA Tyttären kyseessä ollen, jokin tekijä on pakko jättää avoimeksi, vaarantekijäksi, rutiininrikkojaksi, jatkuvuutta pilkkaavaksi räyhähengeksi.

Karavaraani vauhtiin, kokka kohti Turkua, mennään! Elämä voittaa, pitkästä aikaa olemme taas tekemässä sitä mikä tuntuu oikealta ja todelliselta. Konkretisoitumaa. Vapautta. Veljeyttä. Van ..

(toimiva kolmoissanake, myönnettäköön. kiitos siitä.)

Allekirjoittanut herää Itä-Saksan auraalisista höyrysaunatunnelmista lässähtäneeseen todellisuuteen kun kuljettajamme Arpa (Anoidi, Alles, Ass-Tia, A-poro?) vetää karavaraanimme tien sivuun ja toteaa "Renkaassa ei ole ilmaa. Ei masennuta. Meillä ei ole mitään, ei tunkkia, vararengasta, mitään. Kaikki on hyvin, pojat."

Seuraa kolmesataaneljäkymmentäyhdeksän puhelua erilaisiin numerotiedustelu-instansseihin sekä Tieliiton vastaaville Salon seudulla. Loppujen lopuksi eräs vapaaehtoinen auttajasielu vastaa:

"Jorma." (nimi muutettu)

"Iltaa, meillä olis autosta kumi puhjennut, ollaan tässä jonkun matkaa Salosta Helsinkiin päin, mitähän pitäisi nyt tehdä, voisitko sinä auttaa meitä? Hieman olisi kiirus tuonne Turkuun juuri."

"Saunasta juuri tulin, sanon puoli tuntia. Pysykää aloillanne. Hätävalot päälle."

"- klik - tuut - tuut - tuut -"

Menee tasan puoli tuntia ja eikös pimeästä horisontista syöksy vittumaisen iso pakettiauto
suoraan päin vastaan ja sujahtaa uukkarilla vierelle ennen kuin ehdimme "Knights In Satanic Service" sanoa.

Juuri paikalle saapuneen Todellisen Ammattilaisen tunnisti heti suoraan jo silkasta tyylistään parkkeerata edelleen vittumaisen iso pakettiautonsa omamme vierelle puhtaalla U-käännöksellä, vastakkaiselta kaistalta 100 km / tuntinopeudella, optimaalisesti suoraan -vioittuneen renkaan jo satoja metrejä aiemmin haistaneena- hoitoa tarvitsevan yksilön eteen niin jotta vittumaisen ison pakettiautonsa sisällä olleet kompressori, ynnä muut tarvittavat instrumentit, sijoittuivat tämän hävittäjäkoneen pilotin koulutusta vastaavan ohjaussuoritustehon myötä sentilleen sille etäisyydelle missä apua eniten tarvittaisiin.

Kollektiivinen huokaus. Tästä eteenpäin olisimme turvassa.

Seuraavat kaksi minuuttia ovat oikeastaan pelkkää paineilma-instrumenttien tusahduksia, mutterien kilahduksia, tunkin hydrauliikan rasvaista tuhinaa.

Psuhhhhfff!

"Seuratkaa minua.

Mitäpä muutakaan tekisimme, oi pelastajamme.

Seuraamme henkilökohtaista jeesustamme Salon esi-urbaaneille alueille, pimeään halliin pimeiden hallien joukossa. Ovi avautuu, valot syttyvät. Ajamme automme sisälle paikkaan jossa avautuu näkymä joka sisältää enemmän renkaita kuin allekirjoittanut on nähnyt sitten lapsuutensa vuosillaan, kotikaupunkinsa renkasmafian rengastaivaassa.

Montako autonrengasta on sitten maapallolla?

.. jatkuu.

-Kerho

Loistavaa päivää rakkaat apinat! Tervetuloa seuraamaan sekopäisen karavaanimme
liikkeitä aina yhtä ratkiriemukkaissa tunnelmissa.

Perjantai lähtee loistavasti. Korhonen on palkattu pitämään huolen siitä, että rumpalimme,
Kerhohuone lähtee ajallaan töistään ja käy vuokraamassa kulkuneuvon.

Kolmen hengen pakettiauton.

Taas.

Vittu.

Sama ajatusleikki alkaa jälleen, kuinka monta jäsentä bändissämme on?

Joo joo ja vitut, ei jaksa naurattaa enää. Kerho on jopa ajoissa, joka luo miellyttävää
tuntua tämän reissun aloittamiselle. Hän tulee myöskin myöhemmin konkreettisesti
tajuamaan merkityksen ajoissa paikallaolosta.

Roudaus tapahtuu salamannopeasti ja karavaani liikahtaa sulavasti kohti Tamperetta.
Selkävaivainen basistimme saa erikoisoikeuden matkustaa takakontissa parin
lihasrelaksantin ja pakokaasun voimin. Olemme saaneet myös tiedon, että illan
pääorkesteri on joutunut perumaan ainakin perjantain keikkansa sairastapauksen vuoksi.
Erittäin harmillista, koska tämä on luultavasti suoraan verrannollista katsojalukuihin,
mutta perkele, ne on numeroita ne ja meillä kaikilla on matikassa vitonen.

Eli paljon on vähän ja voi-vittu-saatana on yhtä kuin vitun kovat takahuonejatkot!

Ei siis syytä huoleen ...

Teemme lyhyen, mutta aina niin tuskallisen soundcheckin, jossa kyllä selkenee että
saundi on vitun kohillaan.

Ainakin illan toiseksi orkesteriksi kutsutun Day Elevenin pojat vakuuttavat näin.

Heillä nimittäin oli keikka kyseisessä mestassa eilen ja heidän kamansa oli sopivasti
jo niin sanotusti holleilla. Tsekin jälkeen syömme ja tiet erkanevat hetkellisesti sillä
Wile suuntaa hotelille kohtaamaan kiertue-emäntää ja muut reuhakkeet suuntaavat
Erikssonin tukikohtaan.

Olemme sopineet kohtaavamme kymmeneltä.

Ystäväni! Kaikki ovat ajoissa paikalla ja jähmettyneitä. Ainakin Kerhohuone ei liikahdakaan
sohvalta ennen aktia. Itse tsekkaan Day Elevenin keikan ja täytyy sanoa, että kolisee
ihan vitusti. Ja todellakin on hyvät saundit, täytyy tästä antaa iso käsi talon miksaajalle,
Pevelle, joka on tästä vastuussa.

Oma vetomme tuntuu jotenkin ihan perusmeiningiltä tai miten sitä nyt voisi luonnehtia,
vedämme kuitenkin tulevan debyyttimme biisejä ensimmäistä kertaa.
Kyllähän ne kolisee, ainakin saundi on todella hyvä.

Korhonen on ehkä selkeästi ensimmäistä kertaa todella tyytyväinen lavasaundiin.
On se hyvä että edes kerran. Keikan jälkeen on tyhjä, hikinen ja ihan vitun huono olo.
Siis fyysisesti. Tämä täytyykin kruunata mojovalla oksennuksella takahuoneen vessaan.

Ja siitä se taas sitten aukenee. Se takahuoneen mystinen sekoilu, josta on glamouri kaukana.
Yllättävää on kuitenkin se, että sisään alkaa virrata kaikenlaista paikallista väkeä ja heidän
palautteensa ylitsevuotava hehkutus keikastamme alkaa olla jopa kiusallista.
Eihän tällainen umpikiero ja sisäänpäin kääntynyt savolainen osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
Tai sitten he olivat vain takahuone viinojen perään. Ken tietää ja välittää, ottakoon yhteyttä
paikalliseen kulttuuritoimijaan ja antakoon hänelle autuas suihinotto ja terveisiä Wileltä!

Sekoiluksihan se menee, ja myöhään. Me emme välitä, olemme väsyneitä ja onnellisia.
Wile ja kiertue-emäntä suuntaavat tiensä kohti hotellia. Matka on hidas ja horjuva, mutta
onnellisesti he löytävät itsensä Omenahotellin uumenista ...

Yöllä tapahtuu taas eräs juoppohulluuden erikoismaininnalla ansaittu tapahtuma:

"Olen ikävuodessa kahdeksan ja setäni rivitaloasunnossa. On yö ja pimeää, minun täytyy
päästä vessaan. Nousen ylös ja koetan avata liukuovea. Se on jumissa joten minun täytyy käyttää
voimaa, minun on päästävä vessaan, minun täytyy ... !"

Revin siis seinästä kaksi metrisen peilin (liukuoven) irti ja asetan sen nätisti hotellihuoneen
vessan oven viereen ja menen kuselle. Koko tämän ajan olin kirkkaasti silmät auki, täysin
ajasta ja paikasta riippumattomassa tilassa ja tunsin sen lapsuuden viattomuuden, jota en
koskaan enää voi tuntea. Taidan olla sekoamassa, ei se mitään, antaa tulla vaan, olen valmistautunut.

Hyvää yötä! Ja huomiseen ...

Wile-setä