Harmaa Getto: Suomimorsiamen pyhä tie

Helmi Levyt

On ollut hauska seurata Harmaan Geton saamaa vastaanottoa mediassa. Pillimehut ovat menneet väärään kurkkuun mm. hoppi-puristeilla (sanakirjassa purismin kohdalla oli kuva lenkkareista) ja erään tamperelaisen lehden toimittajakin vaikutti jopa tuohtuneen Suomimorsiamien pyhän tien musiikista. Mielipiteiden herättäminen on hyvästä, mutta on huolestuttavaa, että se on tapahtunut koska levyä on arvioitu hip hop -levynä.

On totta, että yhtye jonka muodostavat Joose Keskitalo, Paavoharjun Lauri Ainala ja Helmi Levyjen pääjehu Arwi Lind itse kutsuvat musiikkiaan denso-hopiksi, mutta kun levyä kuuntelee tähän asennoituneena, ei voi kuin ihmetellä miten vedätys menee läpi. On toki yhtä lailla totta, että levyllä on paljon elementtejä, joiden takia sitä voisi pitää hip hopina, mutta miten tällöin tulisi suhtautua esimerkiksi niihin Keskitalon laulamiin kappaleisiin, jotka poislukien niiden sisältämiä paikoitellen hieman kömpelöitä ja harvoja raposuuksia voisivat melkein sellaisenaan löytyä joltakin hänen soololevyistään?

Jos levyä nyt kuitenkin lähtisi pitämään hip hop -levynä, voi helposti todeta ettei Lindin flow ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi levyllä vierailevan Jontin, mutta kun sen suhteuttaa levyn yleiseen rähjäisyyteen – joka syntyy niin taustojen rupisuudesta, tekstien tyhjänpäiväisestä likaisuudesta kuin ylipäätään kaiken rähjäisen ja paskaisen korostamisesta – sopii se kuvioon paremmin kuin monen muun puhtaammin puhelaulavan tekstit omiin taustoihinsa. Ei tämä levy kuitenkaan helpolla päästä, ja siksi olisikin helpompi jättää leikki sikseen kuin jatkaa syventymistä. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää? Ei nyt sentään, vaikka eräänlainen jumalainen näytelmä tämäkin on – levy vaati kyllä kuuntelua ennen kuin sen hienous paljastui.

Miksi tämä sitten on niin hyvä levy? Kun kuulija kerran on päässyt levystä jyvälle, alkavat palaset loksahdella kohdalleen. Keskitalon vanhahtava folkminimalismi, Ainalan utuiset sekä viekoittelevan likaisiksi muuttuvat taustat sekä Lindin melkein päättömät hokemat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka sekä hämmentää että hämmästyttää. On kuin päällekkäin soitettaisiin kahden ensimmäiseksi mainitun miehen sekä Profeetan ja Uuden Maailmanuskonnon päällevyöryvää syntetisaattorimusiikkia eikä tunnu ollenkaan siltä, että biisit olisivat itsetarkoituksellisesti väkisin maattuja.

Piirre joka Suomimorsiamen pyhästä tiestä on syytä ottaa erikseen esille on se, että Keskitalon lyriikoita yleensä määrittelevä banaali kuoleman käsittely on nyt saanut kepeämpiä ja jopa humoristisia sävyjä. Levyllä liikutaan tekstillisesti edelleen raamatullisen jylhissä (Harmaa getto viittaa tuskin vahingossa Harmageddoniin) kielikuvissa mutta sen sekaan on liitetty suomalaiskansallisia elementtejä, joka näkyy jo levyn nimessä. Taidokkaasti miehet yhdistävät Raamatun kuvat Tuomari Nurmion rappiorealismiin ja suomalaisiin sotamuistoihin: Taipaleenjoki rinnastuu Tuonelan virtaan ja ”getosta hautaan” on näiden likaisten nuorten miesten nykyaikaa.

Ei tätä kuitenkaan kannata täysin vakavasti ottaa. Pilke on tukevasti silmäkulmassa, kun ”tuska parahtaa”, vaikka pääosin synkeän vakavissa maisemissa liikutaankin. Ne biisit sitten? Pääosin oivaltavien ja komeiden sekä painostavien taustojen avulla on luotu synkkäilmeinen kokonaisuus, jonka verbaalista puolta määrittää pääosin yksinkertaiset mutta siksi hyvin toimivat hokemat. Dr. Robotnikin remixaama Harmaata ku harmaata on hillitön tansittaja mutta itselleni tärkeimmäksi ovat nousseet ne biisit joissa taidokkaimmin yhdistellään levyn nimessä esiteltyjä teemoja.

Suomimorsiamen pyhä tie on hengästyttävä ja hengellinen levy, joka ei sorru nokkeluuteen tai liialliseen huumoriin. Se ei myöskään ole liian vakavasti otettava, mutta tekijöidensä osaamista parhaimmalla tavalla esittävä. Se on uusia uria luova, ja jos sitä haluaa pitää hip hop -levynä, sisältää se mielenkiintoisimpia kotimaisia taustoja sitten Kaucaksen Saastaa suusta -levyn.

Kuulijana tunnen olevani kolmen viikon kuuntelemisen jälkeen kuin Dante Helvetin esikartanoissa – vasta matkani alussa – ja varma vain yhdestä asiasta: kukin kuunnelkoon levyn kolmesti läpi ja määritelköön sitten itse mihin laatikkoon se menee. Minulla se menee kohtaan klassikot.

Harmaa Getto: Suomimorsiamen pyhä tie (Helmi, 2009)

Rocktoimittajat rakastavat luokittelemista, kategorioita ja kohderyhmiä. Kun artisti vakiinnuttaa asemansa, häneltä odotetaan lisää ainakin suunnilleen samanlaista musiikkia. Eipä siis ihme, että monissa julkaisuissa Harmaan Geton esikoisalbumille on jaettu yhtä ja kahta tähteä. Tämä konsepti ei vain mahdu rocktoimittajan pieneen päähän: Joose Keskitalo, Helmi-levyjen Arwi Lind ja Paavoharjun Lauri Ainala tekemässä raskassoutuista, kokeellista rytmimusiikkia. Vieläpä rap-osuuksilla. Näiden miestenhän piti erikoistua usvaiseen folkiin ja virsimäisiin kuolemankaipuulauluihin! Joka tapauksessa johonkin akustiseen ja ”aitoon”.

Yleisin Harmaata Gettoa koskeva väärinkäsitys on, että tässä tehtäisiin suomihoppia, mutta huonosti. Kieltämättä rap-osuudet (joista ilmeisesti vastaa herra Lind) ovat teknisesti kömpelöitä, mutta sitä ei edes yritetä peitellä. Ei ole kyse huonosta flowsta, tökkivästä versiosta jostakin, jonka muut tekevät paremmin. Aggressiivisesti haukahteleva puhelaulu toimii yhtenä säröilevänä, kaoottisena meluelementtinä muiden joukossa. Välillä on katsottu aiheelliseksi räpätä myös perinteisessä mielessä sujuvasti, ja silloin onkin kutsuttu apuun Jontin kaltaisia alan osaajia.

Kyse ei myöskään ole minkään valtakunnan suomihopista, vaikka Harmaalla Getolla epäilemättä on jonkinlainen suhde tähän genreen. Tuo suhde on helppo tulkita lähinnä ironiseksi ja parodiseksi. Esimerkiksi kokoonpanon avautumiset nyt jo kuuluisassa Basso-haastattelussa olivat varmasti tietoisia viittauksia suuren maailman rap-artistien tavanmukaiseen kielenkäyttöön. Samaa tarkoitusta palvelee myös tehokkaan ”Harmaata ku harmaata” –biisin huvittavan tyly avaustokaisu: ”Okei, alamaailmasta pärähtää sellanen harmaa vittu että huh!”

Mutta vaikka mainitussa kappaleessa alleviivataankin ”alamaailman” olojen ankaruutta hiphop-slangilta kuulostavin sanankääntein, sopii itse kunkin miettiä, mikä se alamaailma nyt sitten on. Siihen viitataan kuin johonkin pahamaineiseen asianosaisten kotilähiöön, ja aika tiukoista huudeista tässä taitaakin olla kyse. Harmaa Getto = Harmageddon, Ilmestyskirjan ennustama maailmanloppu siis. Eikä tämän levyn alamaailmaan taida olla pääsyä ennen lopullisen rajan ylittämistä. Kuinka ollakaan, Keskitalo kumppaneineen on pitäytynyt varsin lähellä aiemman tuotantonsa tematiikkaa.

Vaikka maailmanloppua ja kuolemaa käsitelläänkin nyt kieli poskessa, niin onhan Keskitalokin osoittanut huumorintajunsa jo soololevyillään, kuten taannoisessa Tule minun luokseni, kulta –levyn arviossa totesin. Harmaan Geton jätkien höpinät apokalyptisistä asioista ovat harvinaisen viihdyttäviä omalla surrealistisella tavallaan. Tälläkin levyllä on silti ennen muuta kyse musiikista. Juuri äänimaisema kaikkine särmineen, ohikiitävine yksityiskohtineen ja raskaina möyryävine bassoineen luo pitävän pohjan sekoilulle. Uskoakseni ulkomailla tällaista soundia viljellään underground-rytmimusapiireissä ahkerastikin ja kutsutaan kaikenlaisilla alagenrenimillä, joiden tarkempia merkityksiä en edes väitä tuntevani. Suomessakin esimerkiksi Kaucas on tehnyt jotakin samankaltaista. Harmaa Getto ei siis uurra aivan omaa uraa, mutta tekee juttunsa poikkeuksellisen tehokkaasti. Kovalla kuunneltuna Suomimorsiamen pyhä tie on aika tajuntaa laajentava elämys.

Pelkässä peruskaavassa levy ei suinkaan pitäydy, vaan sävyjä lisäillään pitkin matkaa. Heti introssa kuullaan Keskitalon laulamaa tuttua hautajaisbluesia, ja sitä on tarjolla lisääkin. Joosen keikoillakin esittämä ”Taipale” on huikea kuolemandiskobiisi aiheenaan talvisota. ”Saatana tääl oo nähty yhtään elävää / kuolleita kituu vielä pitkin pitäjää”, Lind sanailee verenhimoisesti, ja kertosäe sopisi vaikka herätyskokouksessa yhdessä laulettavaksi. ”Pyhän hengen kevätsateet” –raita rakentuu ties minkä toivottavasti autenttisen saarnamiehen puheelle, joka pitää kuulla uskoakseen sen todeksi. Sitten on vielä Harmaata ku harmaata –biisin ”Dr Robotnik” –remix, joka vie jollekin maailmanlopun houseklubille ja on vuoden varmasti kovin tanssibiisi Suomessa.

Kieltämättä kokonaisuus on hieman hajanainen, mutta onneksi nerokkuudet on levitetty sopivasti ympäri levyä, jonka reilu 40 minuutin mittakin on oikein käyttäjäystävällinen. Arvostelija melkeinpä yllättyy joutuessaan toteamaan, että Suomimorsiamen pyhä tie nousee kestokuuntelussa kiehtovasta kuriositeetista yhdeksi vuoden varmasti parhaista kotimaisista levyistä. Helmi-levyjen tallista näitä on vuonna 2009 tullut jo aika monta. Puulaakilla on uskomaton meno päällä, eikä genrerajoista toivottavasti piitata jatkossakaan.

Teksti: Niko Peltonen (kuusilehti.net)

Harmaa Getto Suomimorsiamen pyhä tie

Helmi

Idearikas rap-projekti, joka ei osaa räpätä

Pienimuotoista kuohuntaa suomihiphopin pienimuotoisessa nettihiekkalaatikossa herättänyt Harmaa Getto koostuu Joose Keskitalosta ja Paavoharjun hurjista. Kun kuulin projektin syyllisten nimet, ajattelin, että tulossa on varmasti megasuttuista hoppia, joka on tallennettu huonoissa olosuhteissa alkeellisin tallennusvälinein.

Pahimmat pelkoni eivät onneksi käyneet toteen, sillä etenkin taustoiltaan Suomimorsiamen pyhä tie on onnistuneen rähjäistä musiikkia. Sellaista, jota odottaisi kuulevansa harmaasta getosta.

Ongelmat alkavat hiphopmusiikin tärkeimmällä osa-alueella. Kukaan Harmaan Geton ”possesta” ei nimittäin osaa räpätä kovinkaan hyvin. Joose Keskitalon laulaessa homma kuulostaa enemmänkin hänen konetaustaiselta levyltään, toisin sanoen hyvältä, mutta kun ”maailman ensimmäiset densohopparit” ovat äänessä, homma on ikävällä tavalla koomista. Koko projekti tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että kuka vain osaisi räpätä. Olkoot taustat kuinka kekseliäitä ja onnistuneita tahansa, Harmaa Getto ei osaa.

Jussi Mäntysaari
Rumba 09/2009

HARMAA GETTO

Suomimorsiamen pyhä tie

Helmi-levyt

Näyttävät sitten Harmaan Geton kaverit ripulipaskantavan seinää vasten, juovan kulutusmaitoa ja polttavan toppakaupalla L&M-tupakkia. Ilmeisesti se on sitä rankkaa meininkiä, josta useimmat meistä eivät tiedä yhtään mitään

Amerikkalaisen hiphop-kulttuurin yleisiin ilmentymiin kuuluu, että kaiken pitää olla isompaa, kalliimpaa ja kiiltävämpää kuin kilpailijoilla. Nyt folkmuusikko Joose Keskitalo tovereineen on keksinyt densohopin, joka yrittää kääntää kuvion ylösalaisin. Tuon neronleimauksen tuloksena on syntynyt jotain etäisesti musiikin kaltaista. On aika hankala ottaa tosissaan levyä, jolla mikään ei toimi. 

Visvaiset soundit, lähes rytmikäs puhe ja aivonsa sileiksi juoneiden spurgujen sanavarastoa kierrättävät tekstit eivät huvita, hirvitä tai laita ajattelemaan. Toisin sanoen Harmaa Getto tekee 2Pacille saman minkä Euro-Sepi teki Elvikselle. Se tuskin oli porukan tarkoitus.

(Soundi 6/09)

TERO ALANKO

Harmaa getto - Suomimorsiamen pyhä tie

MIKKO SILTANEN

HARMAA GETTO
Suomimorsiamen pyhä tie
Helmi Levyt
Alamaailmasta pärähtää! Ankeiden betonilähiöiden likaisista kellareista nousee Harmaa Getto, joka on luokitellut itsensä Suomen ensimmäiseksi densohop -yhtyeeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pultsareiden tekemä räplevy, vaan projektin takaa löytyy sellaisia hahmoja kuin laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalo ja Paavoharju-yhtyeen Lauri Ainala.

Puhelauluista vastaa monessa liemessä keitetty MC Rapa.

Kolmikon debyyttialbumi on herättänyt musiikkilehdistössä yllättävän paljon keskustelua. Toisten mielestä kyseessä on ala-arvoinen hiphop-pastissi, kun taas toiset puhuvat tulevaisuuden klassikosta. Minä olen valmis kääntymään jälkimmäisten kannalle, sillä levy on tinkimätön ja omaperäinen kokonaisuus, ja mikä tärkeintä, siltä löytyy hyviä biisejä.

Genrerajoja vartioiville puristeille bändi haistattaa pitkät pistämällä samaan pakettiin niin Keskitalon folkbluesia (Toiset ovat menneet jo alas, Taipale) kuin räkäistä tuomiopäivän räppiäkin (Harmaata ku harmaata, Harmaa getto).

(tähdet 4/5)

Harmaa Getto Suomimorsiammen Pyhä Tie (Helmilevyt)

Jos tän lasken rapmusiikiksi, nii jo nimestä voi päätellä, että tää on synkin suomalainen rap-levy koskaan. Tähän lienee selityksenä miehet Harmaa
Geton takana eli Joose Keskitalo, sekä Paavoharju yhtyeen Lauri Ainala. Jontti käy heittämässä parit hyvät riimit kahdella raidalla, muuten mennää
Savonlinnan poikien komennossa. Parhaimmillaan levy kuulostaa jopa  Dr.Octagonin  Dr.Octagonecologystille. Sekava, mutta silti sen verran eheä
kokonaisuus, jolle mielestäni saisi vielä tehdä jatkoa. Mc Rapa on jopa yllättävän kehissä kappaleella Harmaata ku Harmaata ja Harmaa Geton oma
anthemi on ehdotonta klassikkomatskua.

82/100 (http://www.hangup.fi)