Loistavaa päivää rakkaat apinat! Tervetuloa seuraamaan sekopäisen karavaanimme
liikkeitä aina yhtä ratkiriemukkaissa tunnelmissa.

Perjantai lähtee loistavasti. Korhonen on palkattu pitämään huolen siitä, että rumpalimme,
Kerhohuone lähtee ajallaan töistään ja käy vuokraamassa kulkuneuvon.

Kolmen hengen pakettiauton.

Taas.

Vittu.

Sama ajatusleikki alkaa jälleen, kuinka monta jäsentä bändissämme on?

Joo joo ja vitut, ei jaksa naurattaa enää. Kerho on jopa ajoissa, joka luo miellyttävää
tuntua tämän reissun aloittamiselle. Hän tulee myöskin myöhemmin konkreettisesti
tajuamaan merkityksen ajoissa paikallaolosta.

Roudaus tapahtuu salamannopeasti ja karavaani liikahtaa sulavasti kohti Tamperetta.
Selkävaivainen basistimme saa erikoisoikeuden matkustaa takakontissa parin
lihasrelaksantin ja pakokaasun voimin. Olemme saaneet myös tiedon, että illan
pääorkesteri on joutunut perumaan ainakin perjantain keikkansa sairastapauksen vuoksi.
Erittäin harmillista, koska tämä on luultavasti suoraan verrannollista katsojalukuihin,
mutta perkele, ne on numeroita ne ja meillä kaikilla on matikassa vitonen.

Eli paljon on vähän ja voi-vittu-saatana on yhtä kuin vitun kovat takahuonejatkot!

Ei siis syytä huoleen ...

Teemme lyhyen, mutta aina niin tuskallisen soundcheckin, jossa kyllä selkenee että
saundi on vitun kohillaan.

Ainakin illan toiseksi orkesteriksi kutsutun Day Elevenin pojat vakuuttavat näin.

Heillä nimittäin oli keikka kyseisessä mestassa eilen ja heidän kamansa oli sopivasti
jo niin sanotusti holleilla. Tsekin jälkeen syömme ja tiet erkanevat hetkellisesti sillä
Wile suuntaa hotelille kohtaamaan kiertue-emäntää ja muut reuhakkeet suuntaavat
Erikssonin tukikohtaan.

Olemme sopineet kohtaavamme kymmeneltä.

Ystäväni! Kaikki ovat ajoissa paikalla ja jähmettyneitä. Ainakin Kerhohuone ei liikahdakaan
sohvalta ennen aktia. Itse tsekkaan Day Elevenin keikan ja täytyy sanoa, että kolisee
ihan vitusti. Ja todellakin on hyvät saundit, täytyy tästä antaa iso käsi talon miksaajalle,
Pevelle, joka on tästä vastuussa.

Oma vetomme tuntuu jotenkin ihan perusmeiningiltä tai miten sitä nyt voisi luonnehtia,
vedämme kuitenkin tulevan debyyttimme biisejä ensimmäistä kertaa.
Kyllähän ne kolisee, ainakin saundi on todella hyvä.

Korhonen on ehkä selkeästi ensimmäistä kertaa todella tyytyväinen lavasaundiin.
On se hyvä että edes kerran. Keikan jälkeen on tyhjä, hikinen ja ihan vitun huono olo.
Siis fyysisesti. Tämä täytyykin kruunata mojovalla oksennuksella takahuoneen vessaan.

Ja siitä se taas sitten aukenee. Se takahuoneen mystinen sekoilu, josta on glamouri kaukana.
Yllättävää on kuitenkin se, että sisään alkaa virrata kaikenlaista paikallista väkeä ja heidän
palautteensa ylitsevuotava hehkutus keikastamme alkaa olla jopa kiusallista.
Eihän tällainen umpikiero ja sisäänpäin kääntynyt savolainen osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
Tai sitten he olivat vain takahuone viinojen perään. Ken tietää ja välittää, ottakoon yhteyttä
paikalliseen kulttuuritoimijaan ja antakoon hänelle autuas suihinotto ja terveisiä Wileltä!

Sekoiluksihan se menee, ja myöhään. Me emme välitä, olemme väsyneitä ja onnellisia.
Wile ja kiertue-emäntä suuntaavat tiensä kohti hotellia. Matka on hidas ja horjuva, mutta
onnellisesti he löytävät itsensä Omenahotellin uumenista ...

Yöllä tapahtuu taas eräs juoppohulluuden erikoismaininnalla ansaittu tapahtuma:

"Olen ikävuodessa kahdeksan ja setäni rivitaloasunnossa. On yö ja pimeää, minun täytyy
päästä vessaan. Nousen ylös ja koetan avata liukuovea. Se on jumissa joten minun täytyy käyttää
voimaa, minun on päästävä vessaan, minun täytyy ... !"

Revin siis seinästä kaksi metrisen peilin (liukuoven) irti ja asetan sen nätisti hotellihuoneen
vessan oven viereen ja menen kuselle. Koko tämän ajan olin kirkkaasti silmät auki, täysin
ajasta ja paikasta riippumattomassa tilassa ja tunsin sen lapsuuden viattomuuden, jota en
koskaan enää voi tuntea. Taidan olla sekoamassa, ei se mitään, antaa tulla vaan, olen valmistautunut.

Hyvää yötä! Ja huomiseen ...

Wile-setä