PAIKKA: Pakkomobiili, Suomen valtion maantie E18
SUUNTA: Turku, Varsinais-Suomi
AIKA: 27. joulukuuta 2007, kello 15:30


Halleluja! Aika Jouluräyhän 2007. Kyseessähän on ikuisen mierontie-tutkimusprojektimme pitkäaikaisin yhtäläinen aika tien päällä:

Kolme vuorokautta. Numerona "3".

Ja se -jos mikä- tekee tästä koko paketista jotain hyvinkin mielenkiintoista;

treenaaminen keikkoja varten on ollut nimittäin jotain mitä voisi verrata valmistautumiseen
seuraavaan wc-reissuun, hampaidenpesuun, paskalla käymiseen ... mitäpä sitä harjoittelemaan kun keikalla ei sitten ole kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin soittaa täydellisen sopivasti.
tosin, kaluston päivittämiseen itse kultakin meni taas henki ja terveys mutta hyvässä mielessä;
ei tarvitse seuraavaan vuoteen taas kitistä kaikista vitun epätoimivista maailmanlopun kamoista.

Mutta AINA Tyttären kyseessä ollen, jokin tekijä on pakko jättää avoimeksi, vaarantekijäksi, rutiininrikkojaksi, jatkuvuutta pilkkaavaksi räyhähengeksi.

Karavaraani vauhtiin, kokka kohti Turkua, mennään! Elämä voittaa, pitkästä aikaa olemme taas tekemässä sitä mikä tuntuu oikealta ja todelliselta. Konkretisoitumaa. Vapautta. Veljeyttä. Van ..

(toimiva kolmoissanake, myönnettäköön. kiitos siitä.)

Allekirjoittanut herää Itä-Saksan auraalisista höyrysaunatunnelmista lässähtäneeseen todellisuuteen kun kuljettajamme Arpa (Anoidi, Alles, Ass-Tia, A-poro?) vetää karavaraanimme tien sivuun ja toteaa "Renkaassa ei ole ilmaa. Ei masennuta. Meillä ei ole mitään, ei tunkkia, vararengasta, mitään. Kaikki on hyvin, pojat."

Seuraa kolmesataaneljäkymmentäyhdeksän puhelua erilaisiin numerotiedustelu-instansseihin sekä Tieliiton vastaaville Salon seudulla. Loppujen lopuksi eräs vapaaehtoinen auttajasielu vastaa:

"Jorma." (nimi muutettu)

"Iltaa, meillä olis autosta kumi puhjennut, ollaan tässä jonkun matkaa Salosta Helsinkiin päin, mitähän pitäisi nyt tehdä, voisitko sinä auttaa meitä? Hieman olisi kiirus tuonne Turkuun juuri."

"Saunasta juuri tulin, sanon puoli tuntia. Pysykää aloillanne. Hätävalot päälle."

"- klik - tuut - tuut - tuut -"

Menee tasan puoli tuntia ja eikös pimeästä horisontista syöksy vittumaisen iso pakettiauto
suoraan päin vastaan ja sujahtaa uukkarilla vierelle ennen kuin ehdimme "Knights In Satanic Service" sanoa.

Juuri paikalle saapuneen Todellisen Ammattilaisen tunnisti heti suoraan jo silkasta tyylistään parkkeerata edelleen vittumaisen iso pakettiautonsa omamme vierelle puhtaalla U-käännöksellä, vastakkaiselta kaistalta 100 km / tuntinopeudella, optimaalisesti suoraan -vioittuneen renkaan jo satoja metrejä aiemmin haistaneena- hoitoa tarvitsevan yksilön eteen niin jotta vittumaisen ison pakettiautonsa sisällä olleet kompressori, ynnä muut tarvittavat instrumentit, sijoittuivat tämän hävittäjäkoneen pilotin koulutusta vastaavan ohjaussuoritustehon myötä sentilleen sille etäisyydelle missä apua eniten tarvittaisiin.

Kollektiivinen huokaus. Tästä eteenpäin olisimme turvassa.

Seuraavat kaksi minuuttia ovat oikeastaan pelkkää paineilma-instrumenttien tusahduksia, mutterien kilahduksia, tunkin hydrauliikan rasvaista tuhinaa.

Psuhhhhfff!

"Seuratkaa minua.

Mitäpä muutakaan tekisimme, oi pelastajamme.

Seuraamme henkilökohtaista jeesustamme Salon esi-urbaaneille alueille, pimeään halliin pimeiden hallien joukossa. Ovi avautuu, valot syttyvät. Ajamme automme sisälle paikkaan jossa avautuu näkymä joka sisältää enemmän renkaita kuin allekirjoittanut on nähnyt sitten lapsuutensa vuosillaan, kotikaupunkinsa renkasmafian rengastaivaassa.

Montako autonrengasta on sitten maapallolla?

.. jatkuu.

-Kerho